Tänä jouluna taitaa olla niin, että ensimmäistä kertaa mä olen emäntänä. Se, että joulu menee tänä vuonna toisaalta niin eri tavalla kuin mitä aiemmin, on vaatinut totuttelua. Ja ei, totuttelua ei vaadi se, että teen ite ruuat ym., vaan ihan toiset asiat. Tietynlainen perinteen loppuminen on vaatinut totuttelua ja ajoittain joulumieli on ollut kadoksissakin sen takia. Mutta ehkä on vain aika tehdä uusia perinteitä. Maa on vielä musta, mutta kumma kyllä se ei oo hetkauttanut. Normaalisti olisin jo lumettomuudesta kuin kipee kissa. Tyydyin vain ajattelemaan, että jos se joulumieli ei tule, niin sitten ei tule.

Tänään huomasin hyräileväni Sydämeeni Jouluun Teen-kappaletta. Ja ilostuvani siitä, että ollessani aattona vapaalla ehdin katsoa Lumiukon telkkarista. Mietin, että mihin kohtaan taloa sopis kuusi ja minkä kokoinen. Ja entäpä ruokalista, mitä aattona syötäisiin. Joulu on kai sisäänrakennettu, mielentila, jolle täytyy antaa tilaa nousta. Ja sitä pitää vähän auttaa. Seuraavassa lempitekstinpätkäni animaatiosta Lumiukko:

"I remember that winter because it had brought the heaviest snows I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day... and it was on that day I made the Snowman."