Sen tarkemmin asiaan syventymättä mainittakoon, että äidilläni on hyvänlaatuinen aivokasvain ja keväästä tähän hetkeen asti kyseinen sairaus on varjostanut arkea ja tilanteet muokanneet niiden ympärillä eläviä. Roolit ovat vaihtuneet ja muutenkin huolehtivaisena tyyppinä olen omaksunut ns. äidin osan melko vahvasti. Sairauden vaikutukset huomaavat oikeastaan herkemmin läheiset, sillä päällisin puolin äiti on hyvinkin pirteä ja toimertuvainen. Kun läheinen sairastaa, huolehtimisen määrä nousee omaisilla potenssiin kymmenen. Olen sitä ihmistyyppiä, joka haluaa pitää langat käsissään ja olla kartalla kaikesta tapahtuvasta ja tällaisessa tilanteessa se vielä korostuu. Ja jollain tapaa sitä muuttuu kovin suojelevaiseksi sairastunutta kohtaan, varsinkin, kun kyseessä on oma äiti. Lapsettomana on paha tietty sanoa, miltä äidin huoli lapsesta tuntuu, mutta voisin kuvitella, että se on yhtä vahva kuin lapsen huoli äidistä. Näiden kuukausien aikana, kun kevät on vaihtunut kesään, kesä viimein syksyyn ja nyt kun talvi vihdoin tuo nurkille pakkasiaan, huomaan levittäneeni siipeni äidin ylle kuin suojellakseni tätä vielä kaikelta ylimääräiseltä murheelta jo olemassa olevan sairauden lisäksi.

Tänään juteltiin puhelimessa äidin kanssa niitä näitä ja keskustelun sävy sai sellaisen piirteen, jossa minä huolehdin ja järjestin. Hyväntahtoisesti, mutta napakasti äiti yllättäen muistutti, että hän on edelleen se kana ja minä oon muna, eikä munan tarvitse neuvoa kanaa. Arvatenkin vähän kimpaannuin ja kuulipa sen äänestäkin. Lopulta vähän vollotinkin, mutta lohdullista tässä oli se häivähdys siitä, miten asiat oli aiemmin. Äiti oli äiti ja tytär oli tytär. Harvakseltaan riidellään muutenkin, ja ne riidat ovat olleet juuri edellämainitun kaltaisia huomautuksia, että ei kiitos neuvoja. Kummallakin meistä menee hermo siihen neuvomiseen. Oli kuitenkin hyvä, että se varovaisuus ja toisen ympärillä hyssyttely hälveni hetkeksi. Niistä hyvistä, häivähdyksenomaisista hetkistä pitää huomata ottaa kiinni.